Avaa päävalikko

Hikipedia β

Anateema (kreik. ανάθεμα, ven. анафема) merkitsee vapauden antamista vallitsevasta uskonnollisesta tyranniasta. Anateemasta käytetään rahvaan keskuudessa myös nimitystä kirkonkirous, mutta sitä ei pidä sekoittaa suppeampaan käsitteeseen panna substantiivi- tahi verbimerkityksessään.

Henkilö, jolle anateema myönnetään, saa vapautuksen uskonnollisista riiteistä, suhteista uskonnollisiin johtajiin ja häneen ennemmin kohdistetusta vallankäytöstä. Parhaassa tapauksessa anateeman saanut henkilö saa jopa käyttää faktaa. Anateemaa jaetaan tunnetusti ortodoksisessa kirkossa, jota on sen takia arvosteltu liian oikeaoppiseksi; Jeesus Nasaretilaisen opetukset voidaan käsittää myötätunnon opetuksiksi, joita ei monissa kirkkojärjestelmissä suvaita.

Anateema on tänä päivänä harvinainen. Nykyään ollaan keksitty niin monta vastalääkettä anateemakyvyn vievään uskon virukseen, että virus on kehittynyt vastustuskykyiseksi erilaisia lääkkeitä vastaan.

Suhtautuminen anateemaanMuokkaa

Eräs filosofisissa keskusteluissa puiduista aiheista viime vuosisatojen ja -tuhansien ajan on ollut ihmisten paradoksaalisesti jopa pelkäävä tai hylkivä suhtautuminen anateemaan. Eräs teorioista, joilla tätä on pyritty selittämään, on niin kutsuttu ontologinen menetelmä, jonka julkaisi teologi, filosofi, sekä psykologian, sosiologian ja uskontotieteen uranuurtaja, lapsinero Anselm Canterburylainen:

»Minulle voi olla aivopestessä annettu ajatus olennosta, jota suurempaa ei voi ajatella, ja auktoriteettitahojen ahneina antama kuva omasta huonoudesta Jumalaan ja hänen viisaisiin kätyreihinsä verrattuna ja pelonsekainen kunnioitus heitä kohtaan.
Oletetaan, että tämä olento ja tämän pelon tarpeellisuus on olemassa ainoastaan ideana mielessäni.
Olemassaolo todellisuudessa on suurempaa kuin olemassaolo ainoastaan mielessä.
Voimme siis ajatella olentoa, joka on suurempi kuin olento, jota suurempaa ei voi ajatella: olentoa, joka on olemassa myös todellisuudessa ja sitä, että piispat ovat aikuisten oikeesti pyhiä miehiä eivätkä häikäilemättömiä vallankäyttäjiä.
Ei voi olla asiaa, joka on suurempi kuin asiaa, jota suurempaa emme voi kannattaa selvin päin.
Siksi Jumalan täytyy olla olemassa myös todellisuudessa, piispojen olla pyhimyksiä, joilla on oikeus käyttää ihmisiä hyväksi.»
(Proslogion)

Tässä vaiheessa mukaan väittelyyn loikkasi Anselmin riitapukariusvastapari Gaunilo Marmoutierlainen. Gaunilo oli kirjoittamassa luostarista Liber pro insipienteen ”olemassaolo ei ole ominaisuus”, kun yhtäkkiä päättikin vetää kännit miettien Canterburylaisen todistuksen erästä kohtaa, ja luovutti luonnoksensa Immanuel Kantin esi-isälle, joka toimi luostarien roskien kerääjäänä. 1.6.1078 herätessään krapulan kourissa Gaunilo tunsi buddhalaista myötätuntua juopuneena päätellyttä Anselmi-kaveriaan kohtaan, ja päätti asettaa lempeämmän ja tiedostavamman vasta-argumentin Anselm Canterburylaisen pohdittavaksi:

»Huoh. Onnistuessaankin argumenttisi todistaa vain jonkin olemassaolon, eikä edes juuri Jumalan olemista. Kukaan ei puhunut jumaluuden olemassaolosta, joten lopeta se epätoivoinen itsellesi valheen uskotteleminen! Tein kuitenkin teorian, joka tällä kertaa oikeasti sivuaa tuota anateema-asiaa: Ehkäpä ihminen, joka on tottunut nöyristelemään Jumalaa, mutta on tarpeeksi kerettiläinen olla uskomatta Häneen, alkaakin pelkäämään ja kunnioittaa anateemaa, jota pitää hyvänä asiana. Tässä siis heijastetaan tunteita neuroosinomaisesti. Hei munkkiveli Freudilainen, luepa tämä päättely, nyt laitoin Anselmille luun kurkkuun! Ai mitä? Tykkäsit noista itse keksimistäni sanoista niin paljon, että pitäisit kirjan ensipainosta mielelläsi sukunne perintökalleutena, vai... Sopiihan se.»
(Hullun puolustus)

Utilitaristisesti katseltuna voidaan ihmisten suhtautumisen anateemaan tutkimista pitää ajatuksien haaskaamisena ja artikkelintäytteenä.