Avaa päävalikko

Hikipedia β

10. luukku


Erilaiset joulupukit, osa 1


Santa Kafka.jpg

Moninaisten jouluaattopäivän riemunpitojen uuvuttamana, vatsa jouluruuista pinkeänä Variksen perheen isä rojahti ähkäisten suosikkipaikalleen takan edustalla kyyhöttävälle muhkealle nojatuolille. Silkkisolmio lojui jättimäisen vatsan päällä kuin jonkin eksoottisen matelijan litteä raato kivikummulla. Ulkona raivosi ankara lumimyrsky ja pakkanen oli karmaiseva, mutta sisällä talossa oli erinomaisen lämmintä ja kotoisaa. Äiti ja lapset olivat koristelleet kuusen ohuilla värinauhoilla sekä karamelleillä ja sytytelleet kynttilöitä sinne tänne ympäri huushollia, ja hiljaiselle säädetyssä vinyylisoittimessa pyöri Vesa-Matti Loirin joululevy jo seitsemättätoista kertaa peräkanaa. Takasta hohkasi leppeä lämpöaalto vasten isän selkää, ja isä risti kätensä ja ummisti silmänsä levollisena tuntien juuri sillä hetkellä olevansa viihtyvyytensä ylhäisimmällä huipulla.

Silloin pihalta kuuluvan tuulenujelluksen seasta alkoi kantautua remakkaa rykimistä, jonka äänen pakkanen koversi seinät läpäiseväksi. Isän nojatuolia aavistuksen verran pienemmässä, mutta silti mitä viihtyisimmässä nojatuolissaan istuva äiti Varis hypisteli helmikaulakoruaan hermostuneesti ja nousi nojatuolistaan. ”Kuulenko oikein? Onko joku tulossa?” hän kysyi. ”Se on joulupukki!” kiljaisivat lattialla Legoillaan leikkimässä olleet lapset, Kalle ja Kaija, yhteen ääneen ja syöksyivät eteiseen vastaanottaakseen odotetun vieraan. ”Ääh, malttakaa nyt mielenne. Pakkanen siellä vain paukkuu”, isä tuhahti vaivautumatta edes kohottamaan luomiaan. Äiti raotti verhoa, joka oli kuvioitu haaleanvärisin tulppaanein, voidakseen ikkunasta tarkistaa tulijan, mutta pimeys muutti ikkunan peiliksi, josta äidin oli vaikea erottaa muuta kuin oma kelmeä kuvajaisensa. ”Kyllä minusta vain kuulosti, että joku tulee”, hän sanoi aavistuksen verran pahoittelevaan sävyyn käännettyään katseensa ikkunasta. Samaisella hetkellä oven takaa kuului vaatimaton koputus, johon harjaantunut korva olisi kuitenkin voinut erottaa ladatun hyvin suuren osan koputtajan käytössä olevista vähäisistä voimista. ”Isä! Se on joulupukki! Tule avaamaan ulko-ovi ennen kuin pukki muuttaa mielensä!” kuului Kaijan huuto eteisestä. ”Ei tuo voi olla joulupukki”, isä murahti. ”Joulupukki on kunnon mies, ja hänellä on kookkaat, jämerät nyrkit. Tuo on varmaan vain joku kelvoton maankiertäjä, joka haluaisi väen väkisin ronkua meiltä palan juustoa ja tilkan viskiä rintansa alle.” Ovelta kuului jälleen koputus, tällä kertaa aavistuksen verran voimakkaampi. ”Isä! Tule nyt avaamaan ovi ennen kuin pukki luopuu toiveikkuudestaan, hylkää aikeensa ilahduttaa aattoiltaamme ja siirtyy naapurin ovelle!” Kalle puuskahti kärsimättömästi eteisen oviaukosta, ja niin isän oli viimein pakko hylätä ajatus lepohetkestä ja nousta nojatuolistaan.

Isä avasi ulko-oven ja asettui oviaukkoon aikomuksenaan tukkia se kookkaalla vartalollaan mahdollisimman perusteellisesti, mutta joutui välittömästi kavahtamaan sivuun, kun ovesta säntäsi sisään lähes nelinkontin painunut punanuttuinen hahmo, joka yski raskaasti taukoamatta. Lapset painelivat kiiruusti eteisen nurkkaan äidin helmoihin, ja isäkin siirtyi vikkelään perheensä suojaksi; ja siinä he kyyhöttivät tiiviisti kuin jonain eriskummallisena kuivakakkuna. Rajujen, märkien yskösten laannuttua joulupukki oikaisi ryhtinsä, niiskaisi nenäänsä ja suoristi nuttunsa kaulusta. Hän nosti kapeat, ohuthuuliset ja paksujen tummien kulmakarvojen sekä paria numeroa turhan ison piippalakin, jota pelkästään varsin ulkonevat ja suuret korvat näyttivät estävän valahtamasta silmille, varjostamat kasvonsa ja naulitsi katseensa perheeseen; pukin suuret silmät killittivät tummanpuhuvista kuopistaan, ja niihin katsominen sai koko perheen tuntemaan olonsa oudon vaivaantuneeksi ja levottomaksi. Aavistuksen verran lommolla olevien poskien ja säihkyvänvalkoisen parran väliin jäi melko roimasti tyhjää tilaa, ja yleisesti ottaenkin pukin olemus oli kovin heiveröinen, ikään kuin varoittamatta puhjenneen kuolemantaudin nuoresta miehestä takaisin pattiniveliseksi pojaksi taannuttama, ja joulupukin vetimet roikkuivat hontelon vartalon yllä kuin olisivat saattaneet valahtaa lattialle minä hetkenä hyvänsä. Erääseen seikkaan koko perheen huomio kiinnittyi kärkkäästi: muhkeasta lahjasäkistä ei ollut tietoakaan, vaan joulupukilla oli kainalossa pelkkä ruskea, kulmikas nahkasalkku. ”Hyvää jouluaaton iltaa”, pukki sanoi kooten tähän lausahdukseen kaikki yskänkohtauksen jäljiltä käytössä olleet äänivaransa.

Vihdoin äiti sai koottua itsensä järkytyksen jäljiltä ja sanaili heiveröisellä äänellä: ”Pukki on hyvä ja käy peremmälle. Olen valmistanut suussa sulavia pipareita ja lämmittänyt kupillisen glögiä virvokkeeksi aattoillan uuvuttamalle raatajalle.” Äiti viittilöi kohti puhelinpöytää, jonka päälle oli asetettu hopeatarjottimelle iso muki ja kolme paksua piparkakkua; pöydän viereen oli tuotu keittiöstä varsin kelvollinen pehmustettu jakkara, johon joulupukin toivottiin istahtavan piparinsyöntituokion ajaksi. Pöydällä oli myös kulho, jossa oli jättimäisiä punaisia jouluomenoita. ”Kiitän vieraanvaraisuudestanne”, pukki sanoi ääni väristen ja tuijotti tarjotinta huolestuneena. Kuin pakotettuna hän asteli sen luokse, otti yhden piparkakun hyppysiinsä ja puraisi siitä pienen palan. Hän jauhoi palan suussaan lähes piinallisen huolellisesti ja hitaasti, nielaisi sen sitten tuskaisesti irvistäen ja asetti loppuosan leivonnaisesta takaisin tarjottimelle. Glögiin hän ei edes koskenut. Äiti jäi tuijottamaan tarjotinta tyhjä ilme kasvoillaan, kun pukki asteli sen luota takaisin ulko-oven ääreen.

”Hyvä Variksen herrasväki”, pukki aloitti vakaaksi tarkoitetulla, mutta taudin käriseväksi vääristämällä äänellä. ”Minut on lähetetty talouteenne Korvatunturin joulupukkivirastokompleksista toteuttamaan eräs aattoiltainen perinne joulupukin ominaisuudessa. Tietoomme on saatettu, että Kaija ja Kalle Varis ovat olleet aivan erikoisen mallikelpoisia lapsia, tehneet opettajan heille määräämät koulutehtävät huolellisesti ja olleet tottelevaisia ja kuuliaisia isälleen, ja täten olisi joulun perinteen mukaisesti kohdallaan palkita heidät runsain lahjoin.” Isä ei aikonut seurata tätä näytöstä lainkaan enempää kuin oli välttämätöntä, ja niinpä hän puhahti kärsimättömänä ja sanoi: ”No niin, tämä tuli selväksi. Missäs ne lahjat nyt sitten ovat?” Pukin olemuksesta katosi aavistus siinä aiemmin vielä ollutta varmuutta, kun hän lausui: ”Totta on, että muassani ei ole paketin pakettia, vaan pelkkä asiapaperisalkku; ja vaikka olettekin odottaneet joulupukin vierailua kiihkeästi jo viikkokaudet, ja tänään joulukalenterin kahdennettakymmenettäneljättä luukkua avatessanne voineet hyvin luottavaisin mielin ja kirkassilmäisinä olettaa pukin illalla saapuvan, alatte nyt minut nähdessänne väistämättä kyseenalaistaa, onko tästä vierailusta sittenkään mitään iloa, kun pukilla ei ole lahjasäkkiä tai edes vaatimattominta nyyttiä josta ammentaa perheelle sen kiistämättä ansaitsemat paketit. Toivonkin, että lakkaatte lataamasta odotuksia osalleni, sillä haluaisin todella itsekin, etten olisi tänne tänä iltana saapunut; olen liikkeellä vain virkani – ja en käy kiistämään etteikö se itsessään olisi hyvä ja arvostettu virka – velvoittamana; helpotatte kummankin tilanteeseen osallisen, sekä minun että teidän, oloa, jos alatte suhtautua minuun loppuvierailuni ajan kuin vaatimattomaan naulakkoon tai muuhun huomaamattomaan osaan asuntonne sisustusta.” Puheenvuoron edetessä kohti loppuaan pukin ääni kävi yhä pihisevämmäksi ja puheen tahti kiihtyi, ja pakotettuaan asiansa loppuun hän joutui taas uuden rajun yskäkohtauksen valtaan. Jälleen joulupukki taipui yskimisen voimasta lähes kaksin kerroin, ja rykimisen viimein hellitettyä hän nosti vetistäväksi muuttuneen katseensa lattiasta, mutta ei saanut ryhtiään enää kunnolla korjattua; perhe joutui kauhukseen huomaamaan, miten pukin parralle oli yskimisen yhteydessä sinkoillut verivihmoja.

”No niin!” karjahti isä yhtäkkiä kyllikseen saaneena, ja joulupukin silmät pullistuivat päässä tämän huomattua perheen isän olevan todellakin jättiläismäinen. ”Nyt tätä tämmöistä on nähty riittävästi! Pukki poistuu asunnostani tällä punaisella sekunnilla!” Äiti Varis yritti syöksyä rauhoitelemaan isää, mutta hänen ahdistuneet vinkaisunsa hukkuivat isän raivonpuuskeen alle, ja hän lähestulkoon paiskautui ilmavirran voimasta päin seinää isän lähdettyä askeltamaan vauhkona kohti joulupukkia. Isä tempaisi puhelinpöydällä olleesta kulhosta yhden isoista, mehevistä jouluomenista ja koko voimallaan viskasi sen tähdäten joulupukkia otsaan; joulupukki oli kuitenkin jo ehtinyt kääntyä kannoillaan ja lähteä nuttu leuhuten kiiruhtamaan kohti ulko-ovea. Vihuri paiskasi oven selälleen ja tempaisi piippalakin pukin päästä. Sitten ovi läjähti taas kiinni, ja viimeiseksi asiaksi, jonka perhe ehti joulupukista nähdä, jäi lakin alta paljastunut paksu ja sysimusta, lyhyehkö kiharatukka.

200px-Cockroach closeup.jpg 200px-Cockroach closeup.jpg 200px-Cockroach closeup.jpg

Joulupäivän aamuna taivas oli pilvetön ja aurinko sai lumihangen säihkymään ihastuttavasti. Kaija ja Kalle Varis telmivät pihamaalla pyöritellen viime yönä sataneesta lumesta kookkaita palloja, joista he pinosivat erinäisiä rakennelmia. Heidän yllätyksensä oli suuri, kun he kuistin läheisyydestä löysivät joulupukin punaisen nutun lumikerroksen alle hautautuneena. Jos katsoi tarkasti, saattoi huomata kuinka siitä paikasta, johon nuttu oli pukilta jäänyt, jatkuivat erikoiset ryömimäjäljet: pukki oli raahannut vartaloaan maassa ja punnertanut itseään eteenpäin pelkästään käsiä käyttäen; hän olikin tuuppinut ahkerasti, sillä jäljistä päätellen näytti siltä kuin pukille olisi kasvanut useampikin pari laihoja, melkein kuin lihattomia käsiä. Tätä erikoista lumeen painunutta jälkeä jatkui muutaman metrin verran, mutta sen jälkeen se päättyi kuin pukki olisi yllättäen karissut ilmaan hiilipölyn tavoin.

Kalle katseli jälkiä vakavana ja lausui: ”Todellakin, joulupukki jätti lahjamme jakamatta eikä täten voinut joulupukki ollakaan. Ja joulupukki, joka ei ole kelvollinen toimimaan joulupukkina, ei voi olla mitään muutakaan; kaikilta osin parempi hänen oli vain luovuttaa itsensä puhurin vietäväksi ja antaa sen kuljettaa hänet ylimpiin ilmakerroksiin.”



Seuraavan erilaisen joulupukin tapaamme luukussa 20.

Napoleonin idean varastaen pohjalta kirjoittanut Meteori
Joulupukin kuvan manipuloi taidokkaasti Napoleon vuonna 2009