Avaa päävalikko

Hikipedia β

20. luukku


Erilaiset joulupukit, osa 2


Ei ihmisrakkaus, vaan heidän rakkautensa voimattomuus estää tämän päivän kristittyjä – polttamasta meitä. Muistutukseksi siitä nyt sytytämme kynttilän, se liekkiin leimahtaa...

Pimeä jouluaattoilta oli täynnä hiljaista odotusta. Lumisten kattojen yllä roikkui hartaan vartomisen ilmapiiri. Jäte-Vuorisen perhe oli vieraillut hautausmaalla sytyttämässä kynttilät, ahtanut sisuksiinsa rosollia, juureslaatikoita, kinkkua sekä piparkakkuja useiden päivien edestä, Samu Sirkan iki-inha joulutervehdys oli katsottu – ja lapset (heitä oli kaksi, kuinkas muutenkaan) Iivari ja Ituliina alkoivat äityä kärsimättömiksi. Koristein verhoiltu kuusikin vaikutti kuulostelevan lähestyvää huippuhetkeä. Oli vuoden odotetuimman vierailun aika, ja jokainen lisäminuutti tuntui pitkältä kuin luento Kantin transsendenttisestä estetiikasta Immanuelin itsensä pitämänä. Lasten rauhattomuus kävi nopeasti myös vanhempien, Iivon ja Irman, hermoille. Iivo-isä vilkuili vähän väliä keittiön seinällä pingottuneesti tikittävää kelloa.

Kun ovikello viimein soi, jähmettyi koko kotitalous hetkeksi paikoilleen. Iivari ja Ituliina jäykistyivät niille sijoilleen. ”Kukahan se mahtaisi olla?” kysyi Irma-äiti heiltä. ”Uskallatteko mennä avaamaan?” Lapset eivät uskaltaneet. Iivo-isä kävi avaamassa oven ja laskemassa pukin sisään. Hän oli aikonut heti kättelyssä huomauttaa kuiskaten tämän olevan myöhässä, mutta kun hän oli nähnyt tulijan, sanat kivettyivät hänen kurkkuunsa. Tämä joulupukki ei ollut erityisen roteva tai pitkä. Tekoparta peitti hänen leukansa, mutta ei hänen valtavaa viiksiharjaansa, jossa kimalteli jäisiä kiteitä. Joulupukin silmät vangitsivat jokaisen, joka rohkeni katsoa niihin: hänen silmänsä olivat syvällä tuuheiden kulmien alla, ja ne valaisivat itse itsensä. Hänen pistävä katseensa pysäytti talon isännän äänihuulilla käväisseet moitteet; yksi pupillin sivallus pakotti huomautukset tekemään U-käännöksen.

Lapset juoksivat olohuoneesta eteiseen turvallisen etäisyyden päähän pukista, joka potki jalkineensa pois laskematta juuttikankaista säkkiä selästään. Pukki antoi jäisen katseensa kiertää jouluisesti koristeltua asuntoa: hänen silmänsä tuntuivat uhkuvan ympärilleen raikasta aamu-usvaa, hänen jättiläismäinen viiksitursunsa värähteli hyasinttien voimakkaan tuoksun saavuttaessa hänen sieraimensa.

Pukki löntysti olohuoneeseen, laski säkkinsä tuuhealle matolle ja istui kuusen viereen sijoitettuun sohvaan. Hän henkäisi syvään. Perhe kokoontui hänen ympärilleen. Seurasi lyhyt hiljaisuus. ”Olen tullut keskuuteenne”, pukki aloitti mustat viikset väristen, ”jakamaan lahjoja.” Hiljaisuus. Lapset tuijottivat pukkia hiiskumatta. ”Tavanomaista on tällaisessa tilanteessa kysyä: Oletteko olleet kilttejä? Se on: Oletteko antaneet tallata luontaisen henkenne, myötäsyntyisen henkisen elämänne, leikata tiikerinkyntenne, vaihtaa raidallisen saalistajanturkkinne likaiseen lypsylehmän taljaan? Oletteko?” Lapset eivät vastanneet. Pukki huokaisi. ”Hyvä on, hyvä on. Oletteko olleet kilttejä tänä vuonna?” ”Joo”, vinkaisi Ituliina hyvin hiljaa ja hengittäen samalla sisään.

”Ja mitä kiltteys on?” vaati pukki saada tietää. Hetken epäröityään Iivari vastasi: ”Sitä, että tottelee.” ”Sinunlaisillesi epäilemättä juuri sitä”, pukki tuhahti. ”Entä muuta? Mitä muuta kiltteys on?” ”Sitä et tekee hyvää”, piipitti Ituliina liki äänettömästi. Tätä vastausta sohvalla lojunut joulupukki oli odottanut. Hän ponkaisi etukumaraan, ja hänen silmänsä väreilivät himmeästi valaistusta huoneesta peilautuvaa kynttilänliekkien kimallusta, ja hänen mustat, kiiltävät viiksensä heilahtelivat rajusti hänen puhuessaan. ”Kyse on siis hyveestä. Mutta mitä on konventionaalinen hyve?” Kihisevän lyhyen tauon jälkeen nyt maanisen oloiseksi käynyt joulupukki vastasi itse: ”Konventionaalisesti ymmärrettynä hyve on alempien vaatimus siitä, että heidän parempiensa on uhrattava olemassaolonsa ja potentiaalinsa, koko raivokas inhimillinen voimansa, heidän edukseen – ja että tämä tulee vieläpä ymmärtää jokaisen velvollisuudeksi. Konventionaalinen hyve on siis sitä, mitä orjuudeksikin kutsutaan. Kun aikamme on ottanut kriittisen arviointinsa kohteeksi kaikki muut orjuuden muodot ja hylännyt ne perusteettomina, saa tämä suurin orjuuden muoto säilyä – ja sitä vieläpä ylistetään. Yhä uusien nerojen veri vaaditaan nautamaisen rahvaan ravinnoksi, ikään kuin ruoho ei märehtijöille olisi kylliksi.”

Perheen isä ja äiti tuijottivat kiihtynyttä joulupukkia sanattomina silmät selällään kuin mangahahmoilla.

”Tässä säkissä” – joulupukki tönäisi sohvaan nojaavaa myttyä koivellaan – ”on teille lahjoja, mutta minä tuon vielä yhden ylimääräisen lahjan, ja se on oleva paras ja suurin kaikista. Minä olen tullut antamaan suurimman mahdollisen lahjan, mitä kenellekään voi antaa, ja olen tullut antamaan sen ihmiskunnalle. Siksi minun on kärsittävä – kärsittävä enemmän tai kauheammin kuin kukaan, mutta minä iloitsen siitä.”

Vanhemmat katsoivat toisiaan.

”Minä tuon teille todellisen hyveen, en sitä valehyvettä, joka tuhoaa elämän ja jota saarnaavat alhaiset ja kelvottomat ja kateelliset ja ruttoiset; he, jotka julistavat seuraavansa sitä, jonka syntymän vuoksi minä olen täällä tässä naurettavassa nutussa. Minä tuon teille Hyveen. Sillä Hyve ei yhdistä, vaan erottaa. Hyve erottaa ihmissuvun aristokratian suuresta alaluokasta, ja tämä hengen aristokratia on ihmissuvun olemassaolon oikeutus. Sitä ei voida lyödä kuin sen omalla suostumuksella, ja siksi vihattavat ja epärehelliset orjat, jotka haluavat muidenkin olevan orjia – kuten tuo pyhäksi kutsuttu kaatumatautinen tarsolainen – vaativat heitä tukahduttamaan Hyveen; ja tätä he kutsuvat hyveeksi. Heidän moraalinsa on samanaikaisesti orjuutta ja orjuuttamista; moraalisen olennon toimintana sellainen on –”

”Sä et oo oikee Joulupukki!” huudahti Ituliina uhmakkaasti.

”En tietenkään ole! Kuinka minä voisin olla Joulupukki? Joulupukki on kuollut, ja me olemme hänet surmanneet!”

”Onks Joulupukki kuollu?” kysyi Iivari alahuuli väpättäen. ”Jaa ne perkeleen lahjat”, lausui isä-Iivo joulupukille äänettömästi lahjasäkkiä osoitellen. Pukki pyyhkäisi viiksiään ja tarttui säkkiin. ”Joulupukki, hän ehtii kaikkiin koteihin yhden illan, yhden yön aikana. Kuinka? Joulun taikaa. Mystisiä selityksiä pidetään usein syvällisinä. Totuus kuitenkin on, että ne eivät ole edes pinnallisia.” Pukki tyhjensi säkin yhdellä rysäyksellä kuusen juurelle. ”Isänne on naimisissa”, hän huomautti lapsille vääntäytyessään ylös sohvalta. ”Toivoa sopii, että olette ostaneet hänelle lahjaksi ruoskan.” Lapset väistyivät nopeasti pukin tieltä tämän suunnatessa kulkunsa kohti eteistä. ”Ja pyydän, älkää laulako minulle. Ellei se ole Lohengrinistä.” Isä-Iivo saattoi pukin puhisten ulko-ovelle. Vetäessään töppösiään jalkaan tämä sanoi vielä: ”Toivottaisin kyllä joulurauhaa, mutta rauhan aikana sotaisa ihminen käy itsensä kimppuun. Lapset, tämä kokemus on ollut teille ehkä kauhea, mutta muistakaa tämä: kauheat kokemukset herättävät aina kysymyksen siitä, josko kokijassakin olisi jotain kauheaa. Sitä paitsi tiikerikin on kauhea, mutta kauheudessaan uljas. Riistä kauheus, ja jäljelle jää pelkkä talja, jotain lämmintä, johon kääriytyä ja jolla peittää alastomuutensa maailman edessä.” Isä työnsi pukin ulos ja läimäytti oven kiinni; tämä ei jäänyt odottamaan maksua, vaan löntysti heikkoon lumisateeseen. Hän ei vilkuillut taakseen, vaan tarpoi hangessa pihapiirin valojen ulkopuolelle, missä pakkasen pimeys nieli hänet.

”Minä kyllä sanoin, että olisi pitänyt hankkia tuohon hommaan John Stuart Mill”, huomautti Irma Jäte-Vuorinen miehelleen.



Kirjoittanut Napoleon vuonna 2009