Avaa päävalikko

Hikipedia β

22. luukku


(Mozart: Pianosonaatti nro 17 K 570: Adagio)

Tiber hytisi maanvihränä kivetyssä uomassaan, Pietarinaukion kiveyksellä kimmelsi kuura, ja muutama yksinäinen, arka lumikide purjehti Pantheoniin katon oculuksen kautta. Apostolisessa palatsissa oli hiljaista. Kylmä marmori sulautui osaksi yön kaikennielevää pimeyttä. Lattiat olivat kuin mustaa jäätä. Loputtomien käytävien, lukemattomien gobeliinein ja freskoin koristeltujen seinien, toinen toistaan mahtavampien tammi-, pyökki- ja pronssiovien takana kietoutui paavillinen makuukamari marmorin kiiltävään mustuuteen. Pellavalakanoiden välissä Benedictus nukkui levottomasti. Hän oli lukenut myöhään, kuten hänellä oli tapana, ja pannut maata aivot täynnä risteileviä jälkiä lukemisistaan. Punaiset tohvelit seisoivat siististi vartiossa paavillisen vuoteen vierellä.

Nukkuva paavi rypisti otsaansa. Valo tunkeutui punertavana hänen ryppyisten silmäluomiensa lävitse. Hän havahtui hereille ja älähti käheästi. Makuukamari oli valon täyttämä, eikä hän ollut siellä yksin. Paavin vuoteen äärellä seisoi hahmo, jonka pään päällä lepatti kirkas liekki. ”Mitä? Kuka? En se minä ollut! Minä en tiennyt siitä mitään, ja jos olisin tiennyt, olisin heti puuttunut siihen!” paavi änkytti suuren hämmennyksen vallassa, mutta kun hahmo ei osoittanut merkkejä hyökkäävistä aikeista, paavi rauhoittui hieman. Hän tarkasteli yhä hieman häikäistyneillä silmillään vieraansa kasvoja. Ne olivat samanaikaisesti jokapäiväiset ja ainutlaatuiset, kaikkien ja ei kenenkään. ”Kuka olet?” Rooman piispa tiedusteli nousten istumaan vuoteessaan.

”Olen Menneiden joulujen henki”, hahmo vastasi raukean arvovaltaisella äänellä.
”Aivan”, virkkoi paavi haroen valkeata tukkaansa. ”Voinko... auttaa sinua jotenkin?”
”Minä olen tullut auttamaan sinua”, henki vastasi. ”Tule kanssani.”
”En voi lähteä mihinkään. Olen paavi, tiedätkös. Minulla on huomenna edessä taas pitkä päivä. Kiertokirjeitä, Perun lähettiläs ja joku niistä loputtomista puolalaisista kuoroista. Olen jo vanha, ja minun on saatava tarpeeksi lepoa jaksaakseni suorittaa velvoitteeni.”
”Benedictus, lupaan sinulle, että en tule aiheuttamaan fyysistä rasitusta. Nouse ja tule kanssani.”
”Minne? Meneekö tässä kauan? En lähde mihinkään. Ei millään pahalla, mutta juttusi ovat epäilyttävämpiä kuin... kuin... no, irlantilaisen kyläpapin ehdotus yhteisestä rukoushetkestä kuoripojan kanssa. Kirottua, en olisi halunnut käyttää tuota vertausta, mutta en yksinkertaisesti keksinyt –”
”Hiljaisuus!” henki karjaisi. ”Jos et tule mukaani, et saa tänä yönä enää hetken rauhaa. Henki napsautti sormiaan, ja seinistä erkani välittömästi valtava joukko kurjia aaveita, jotka piirittivät vuoteen ja ulvoivat hyytävästi. ”Näitä ei manata tiehensä vartissa, Benedictus”, huomautti henki kuivasti.
”Hyvä on, hyvä on”, puuskahti paavi. Henki taputti käsiään, ja aaveet liukenivat ilmaan. ”Minä tulen mukaasi. Kestääkö tämä kauan?” kirkonmies tiedusteli vääntäytyessään kankeasti ylös vuoteensa lämmöstä.
”Ihmisten ajassa mitattuna retkellämme ei ole kestoa lainkaan”, henki valisti. ”Se on eräs henkenä olemisen hyviä puolia. Voi säätää oman aikataulunsa. Se lisää joustavuutta. Älä suotta pukeudu, pärjäät hyvin pyjamassasi ja tohveleissasi.”

Tuskin oli paavi saanut tohvelit jalkoihinsa, kun Apostolisen palatsin makuukamari haihtui ympäriltä. Henki ja paavi seisoivat nyt lumessa pienen baijerilaisen talon edustalla. ”Muistatko tämän talon, Benedictus?” kysyi henki.
”Muistan... muistan”, kakisteli paavi astellen valoa hohtavan ikkunan luo. Henki seurasi hänen kantapäillään. Kumpikaan ei jättänyt hankeen jälkiä. ”Me asuimme tässä talossa, kun olin yhdeksänvuotias. Isä ei tullut toimeen natsien kanssa, ja hänen oli muutettava usein.” Ikkunaruudusta avautui näkymä jouluiseen tupaan: kuusessa leimusivat kynttilät, ja kolmilapsinen perhe oli kokoontunut laulamaan joulupuun ympärille. ”Tuo pellavapää olen – olen minä”, häkeltyi paavi osoittaen nuorinta lasta.

”Millaisia olivat lapsuutesi joulut?” tiedusteli henki neutraalisti.
”Kauniita ja lämpimiä. Se oli vuoden ainoata aikaa, jolloin politiikka katosi taka-alalle niin kotona kuin sen ulkopuolellakin. Silloin saatoimme syvimmin kokea olevamme enemmän kuin vain saksalaisia, osallisia jostakin, joka ylitti kansakuntien ja keinotekoisten rotulakien rajat.” ”Entä myöhemmät joulut? Sota-aikana?”
”Joskus se oli ahdistavaa. Yritin käsittää, kuinka me saatoimme vain sytyttää kynttilät ja laulaa laulut, kun kaikkialla raivosi sota. Äiti sanoi, että tuolloin se olikin erityisen tärkeää. Mutta me kaikki pelkäsimme. Radiosta jankutettiin vain sitä, miten suuria ja mahtavia me olimme, mutta jokainen meistä tunsi itsensä pieneksi ja haavoittuvaksi ja heikoksi.”
”Mitä ajattelet tästä kaikesta?” kysyi henki ilmeettömästi.
”Se osoittaa moraalisen relativismin tuhoisan rappion ja sen, mihin kristillisestä opetuksesta erkaneminen voi pahimmillaan johtaa.” ”Olivatko natsit moraalisia relativisteja?”
”Siinä määrin kuin he katsoivat, että voimakkaat saavat muokata arvonsa mielensä mukaan tai siinä missä heistä arvokkaita ominaisuuksia ovat ne, jotka mahdollistavat sellaiseen asemaan nousemisen.”
”Natseilla oli oppeja, joita he olivat valmiita puolustamaan. Heillä oli usko asiaansa.”
”Se ei kunnioittanut ihmistä. Mitä sinä oikein yrität? Oletko tullut tempaamaan minut sängystäni vain voidaksesi vedellä halpoja yhtäläisyysmerkkejä kirkkoni ja natsien välille?”
”En tietenkään. Se ei juuri kunnioittaisi älykkyyttäsi, Benedictus. Mutta haluan kiinnittää huomiota yhtäläisyysmerkkien vetämiseen, siinä olet oikeassa. Olemme nähneet täällä tarpeeksi. Voimme palata Roomaan.
Baijerilainen kylä vaihtui silmänräpäyksessä paavilliseen makuukamariin. ”Siinäkö kaikki?”
”Kyllä, minun työni on nyt tehty”, henki myönteli.
”On sinullakin kyllä ajanviettotavat”, paavi hämmästeli. ”Voinko nyt käydä takaisin nukkumaan?”
”Hyvää yötä, Benedictus.”

Benedict2.jpg

Henki katosi, ja pimeys nielaisi Apostolisen palatsin. Paavi ei saanut unta, vaan pyöriskeli lakanansa lähes rullalle. Lopulta hän antoi periksi, nousi, kiskoi punaisen aamutakin ylleen ja käveli kumarassa gobeliinein verhottuun saliin, jonka eräässä kulmassa seisoi ylväs flyygeli. Paavi istui sen ääreen ja tapaili koskettimia. Hän soitti hieman haparoivan tulkinnan Mozartin 17. pianosonaatin Adagiosta. Sävelet tuntuivat lämmittävän kaikkialla kalseana kiiltelevää marmoria.

Viimeisten nuottien kaiku oli juuri vaimenemassa, kun joku laski kätensä paavin olalle. Tämä hätkähti ja oli kaatua pianotuolilla, mutta vieras otti hänen vanhan ruhonsa vastaan ja auttoi hänet jaloilleen. ”Etpä huonosti soittanutkaan, Benedictus”, tulokas kehaisi. ”Epävarmuus ja muutamat epätarkkuudet toivat siihen inhimillisyyttä, jota kaikki eivät aina saa Mozartista välittymään”, hän jatkoi. ”Tuo on totta”, myönteli paavi. ”Mozartin teoksissa on läsnä inhimillisen elämän koko kirjo, siinä on aitoutta, joka kykenee välittämään koko ihmisen olemassaolon traagisuuden siinä missä – hei, kuka sinä nyt olet?”
”Olen Nykyisen joulun henki”, vastasi vieras, joka oli hyvin tukevatekoinen ja roteva, parrakas mies. ”Seuraan menneiden joulujen henkeä, joka –”
”Olen tavannut hänet”, paavi keskeytti. ”Ja minulle ei tarvitse luennoida ajasta; tein väitöskirjani Augustinuksesta.”
”Eipä siis tuhlata aikaa”, tokaisi henki joviaalisti ja läimäytti paavia toverillisesti olalle. ”Tule kanssani.”
”Ei kai taas? Minä olin jo yhdellä retkellä, enkä ole sen jälkeen saanut unta.”
”Tule nyt vain. Minä sentään odotin, että sait soitettua kappaleen loppuun.”

Paavi huokaisi syvään ja kiristi aamutakkinsa vyötä. Majesteettinen flyygeli katosi, samoin avara sali sen ympäriltä, samoin kupolikattoinen, kumpuileva Rooma sen ympäriltä. Paavi ja rotevarakenteinen henki seisoivat nyt hiostavassa hämärässä. Satunnainen lintujen kirkuna sekoittui kaskaiden matalaan siritykseen. Laitakaupungilla metsä ei ollut kaukana. Kaksikon edessä seisoi – hädin tuskin, mutta seisoi silti – matala ja vetoisa hökkeli, jonka pystyttämiseen oli käytetty vanhoja rakennuslavoja, peltileikkurin ylijäämiä ja jopa vahvistettua pahvia. ”Tervetuloa Nicaraguaan, Benedictus. Suonet anteeksi sinuttelun ja nimeltä puhuttelemisen, mutta tuntuisi hölmöltä, jos henki puhuttelisi jotakuta Teidän Pyhyydeksenne. Joka tapauksessa tässä on Oguetan perheen asumus.”

Henki ohjasi paavin mörskän seinässä möllöttävän raon luo. ”Kun kurkistat sisään, Benedictus, näet pöydän ääressä Doménico Oguetan. Hän on isä, ja hänellä on seitsemän lasta. Voit myös ehkä nähdä osan lapsista – hökkelissähän ei paljoa tilaa ole. Seinän vieressä vanhalla, mutta perheen parhaalla, sängyllä makaa Oguetan vaimo, Leticia. Kuten näet, hän on viimeisillään raskaana. Se ei ollut aivan, höm, tarkoitus. Itse asiassa hänelle ei suositeltu synnyttämistä enää nuorimmaisensa Ignacion jälkeen. On toki selvää, että he eivät käyttäneet minkäänlaista... varmistusta.”
”Mikä kirkon opetuksen vastainen tendenssi teillä hengillä oikein on? Ja olisivathan he voineet laskea aikoja!” paavi huomautti sangen närkästyneesti.
”Aivan, sillä matematiikan käyttö suunnittelussa on sallittua toisin kuin kemian. Ikävä kyllä ihmisvartalo ei ole aivan kellontarkka. Tai edes kalenteripäiväntarkka.”
”Kuulehan, henki, kirkko on tehnyt näille ihmisille paljon hyvää.”
”Tietysti on. Siksihän he sen opetusta niin kovasti seuraavatkin niin monessa asiassa. Haluatko tietää, miten tänä jouluna käy?”
”No?”
”Leticia saa jouluaatonaattona kovia kipuja, ja hänet on vietävä sairaalaan. Taksikyyti käy Doménicon kukkarolle. Leticia kuolee synnytyksessä, ja lapsi syntyy kuolleena.”
”Ja sekö on minun syyni?” paavi älähti kiukkuisesti. ”Kuulehan nyt, henki –”
”En väittänyt, että se olisi sinun syysi, Benedictus. Haluatko takaisin Roomaan?”
”Mielellään, kiitos. Mutta mitä sinä oikein yrität? Pitäisikö minun nyt ajatella, että Luther oli oikeassa, vai mitä?”
”Luther oikeassa? Tuskin, ainakaan jos hänen nykyisestä olinpaikastaan voi mitään päätellä. Mutta palautan sinut nyt Roomaan.”

Nicaragua puhkesi kuin kupla, ja paavi oli jälleen Apostolisen palatsin marmorisessa vilpoisuudessa. Paavi oli nyt väsynyt ja vihainen ja olisi mielellään moittinut Nykyisen joulun henkeä, mutta tämä oli kadonnut jäljettömiin. Kirkonmies purki ärtymyksensä voimattomaan huokaukseen. Hän raotti raskasta samettiverhoa ja tarkasteli hetken Pietarinkirkon kupolia, joka piirtyi kylmää ja kirkasta tähtitaivasta vasten. Sitten paavi meni vessaan. Hän oli juuri pesemässä käsiään, kun hänen viereensä materialisoitui mustaan kaapuun verhoutunut hahmo. ”Kukas sinä sitten?” paavi kysyi jo puoliksi rutiinilla.
”Olen Tulevien joulujen henki”, vastasi hahmo syvällä ja kuivalla äänellä.
”Ja haluat viedä minut jonnekin? Kuka teitä oikein lähettää? Oletteko Jumalan vai Saatanan asialla?”
”Benedictus, sinä olet älykäs. Varmasti tajuat, että molemmissa tapauksissa vastaus olisi sama. Mutta jos sinun välttämättä pitää tietää, niin meidät lähetti yksi sellainen rasvalettinen partahemmo, Dickens. Minusta henkilökohtaisesti tämä on hieman turhan melodramaattista, mutta samahan se minulle on. Minä olen vain henki. Laita kaikin mokomin minut hoitamaan jokaista oikkuasi... höm, niin, tosiaan, olisi hyvä, jos voisit tulla mukaani.”

Paavi huomasi leijailevansa hengen kanssa Pietarinaukiolla aivan Caligulan obeliskin harjalla. Oli kuulas, valoisa pakkaspäivä, ja Pietarinkirkon edusta oli täynnä sveitsiläiskaartilaisia sekä mustiin pukeutuneita hahmoja. Paavi tunnisti näistä muutamia. ”Tuo on Espanjan kuningatar... ja tuossa on liittokansleri... Konstantinopolin patriarkka... Mahmud Abbas... mitä täällä tapahtuu?” Henki pysyi vaiti, ja paavi leijaili lähemmäs kirkon edustalle pystytettyä suurta lavaa. Sen keskellä keltavalkoisten lippujen koristaman katoksen alla lojui lasipäällysteinen arkku, jossa paavi näki itsensä. ”Minun hautajaiseni”, paavi äimisteli. ”Bingo, Benedictus”, haukahti henki lakonisesti. ”Haluaisitko vaihtaa muutaman sanan hänen kanssaan? Ei hätää, painan vain tästä...” sanoi henki ottaen esiin valoa hohtavan kaukosäätimen ja sohaisten luisevilla, värittömillä sormillaan sen alareunassa tönöttävää nappulaa. Kaikki jähmettyi. Kanadan pääministeri jäykistyi paikoilleen nenänkaivuuasentoon, Belgialaisten kuningatar jäätyi kesken hameensa oikomisen, pulu pysähtyi kesken lennon Berninin suihkulähteen ylle, ja sveitsiläiskaartin hengitys taukosi. Henki viittoi paavia käymään arkun luo. Paavi asteli ruumiinsa ääreen epäröiden. Hengettömät ja jo hieman litistyneet kasvot eivät vastanneet hänen tuijotukseensa. Paavi napautti lasikantta, rykäisi ja tapaili arasti tervehdystä. ”Hei...” Samassa ruumiin silmät pärähtivät ammolleen. ”Kas, sinä”, ruumis kuiskasi.
”Kai tiedät o-olevasi...” paavi änkytti ruumiille.
”Olen siitä hyvin tietoinen, usko pois”, ruumis vastasi. Se ei räpäytellyt silmiään eivätkä pupillit liikkuneet. ”Se tuntuu kauhealta. Kammottavalta. Tällaista on mahdoton kuvitella.”
”Vai – vai niin”, paavi vastasi. Hän oli hetken vaiti. ”Tämä on oikeastaan hyvin kiusallinen tilanne, puhua omalle ruumilleen tällä tavalla”, hän jatkoi, kun ei enää kestänyt ruumiin hengetöntä tuijotusta.
”Tietysti. Anteeksi, etten jatkanut keskustelua”, ruumis vastasi kohteliaasti. ”Minua vain närästää aika pahasti juuri nyt. Se ei kuolemassa ainakaan helpotu. Varsinkin, kun minua pidetään tässä asennossa.”
”Niin... kuulehan, tulevaisuuden edesmennyt ruumiini, minä olen täällä hengen kanssa, enkä usko, että pääsen takaisin, ennen kuin olet sanonut jotain – jotain valaisevaa tai sellaista.”
”Ai? Mikä henki?”
”Tulevien joulujen henki.”
”Jeesus, mikä nimi hengelle. No, oli minulla jotain. Odotas... pahus. Aivojen kuoleminen heikentää muistia radikaalisti. Ai niin!”
”No?” kysyi paavi kärsimättömyyttään peitellen.
”Minä omistin elämäni kirkon edustamiselle. Koko ajan olin representaation representaatio. Siinä se taisi olla, ellen sitten unohtanut jotakin. Nyt väsyttää, suothan anteeksi.”
Ruumiin silmät upposivat kylmiin kuoppiinsa, ja maailman jähmetys loppui. Kanadan pääministeri pyyhki sormensa nenäliinaan, ja pulu jatkoi lentoaan. ”Mitä tuo nyt oli?” paavi kysyi. Mutta Pietarinaukio hajosi kuin ohut jääkalvo, ja kirkonmies huomasi jälleen olevansa yksin huoneistossaan Apostolisessa palatsissa.

Hän ei mennyt enää vuoteeseen, vaan vaelsi Raffaellon oppilaiden maalaamissa loputtomissa huoneissa tohvelit liukasta lattiaa laahaten. Oli jo aamu, kun heikko oranssinsävyinen kajo lävähti sisään idänpuoleisista ikkunoista. Pietarinkirkon kupoli hehkui hetken kuin pakastettu appelsiini. Camerlengo oli yllättynyt kohdatessaan paavin jalkeilla astuessaan huoneiston pääsaliin mukanaan aamiaistarjotin ja nippu sanomalehtiä. ”Siunattua huomenta, Teidän Pyhyytenne”, hän sanoi kiireesti. ”Oletteko ollut pitkään valveilla? Jos ette ole saanut unta, meillä on – ” Paavi nosti oikean kätensä, ja camerlengo vaikeni.

”Harvalle”, paavi aloitti pitkän yön jäljiltä hieman vapisevalla äänellä, ”on suotu niin runsas vaikutusvalta kuin minulle. Jos kollegion äänestystulos vuosia sitten ei olisi merkinnyt mitään, miksi olisin nähnyt sen, mitä olen nähnyt? En ole sama mies, joka kävi vuoteeseen eilisiltana. Olen yhtä yötä vanhempi ja silti tunnen itseni paljon nuoremmaksi. Uskollinen camerlengo, minun on kirjoitettava tänään monta aivan uutta kierto- ja paimenkirjettä. Ja ennen kaikkea tulen tänään viettämään joulua antamalla erinäisiä lahjoja, jotka minulla on valtuudet antaa, ex cathedra. Varaakin kunnolla muistiinpanovälineitä. Halunnet ehkä mainita asiasta etukäteen myös tiedotusvälineille laajemminkin.”

”Teidän Pyhyytenne, mitä yöllä tapahtui? Kuulin joitakin ääniä johonkin aikaan aamuyöstä –”
”Yöllä ei tapahtunut mitään erityistä. Muutama asia vain selvisi. Soitin Mozartia, toivottavasti en valvottanut sinua sillä, uskollinen camerlengo. Nyt käyn peseytymässä. Tuo minulle isompi croissant, tästä on tulossa suuri päivä!”
Ja siitä tulikin. Camerlengo puisteli päätään laskiessaan tarjottimen norsunluiselle pikkupöydälle ja lähti noutamaan paaville suurempaa voisarvea. Hän katsahti ulos ikkunasta, mutta siellä kaikki näytti tavalliselta. Ruudun editse lensi gekkolisko. Siinä universumissa gekkoliskot olivat tasalämpöisiä ja lentokykyisiä.



Kirjoittanut Napoleon vuonna 2010