Avaa päävalikko

Hikipedia β

6. luukku


Jouluvalmistelut olivat täydessä käynnissä Taivaassa. Huhuttiin, että tänä vuonna Jeesuskin saattaisi näyttäytyä syntymäjuhlissaan. Jumala oli luonut kestejä varten valtavan kauniin kuusen, joka vain odotti kaatamistaan keskellä Siperian etäisimpiä korpia. Enkelit levittelivät kaikkialle iloisia koristekransseja, ja kaikilla oli hyvä mieli, paitsi apostoli Paavalilla, joka suhtautui tähän, kuten kaikkeen muuhunkin, kielteisesti. Hän ei enää viitsinyt valittaa juhlatohinan epäsopivuudesta edes Jumalalle, joka oli viime vuonna käskenyt häntä ”tukkimaan turpansa” ja ”lopettamaan kaikkien muiden huvin pilaamisen”. Paavali suunnitteli lähtevänsä joulun ajaksi Kuun pimeälle puolelle. Hän laahusti etäämmälle kirkkaudessa, ohi arvokkaan baarikulmauksen, jossa istuksi joukko herrasmiehiä. Kaikilla heistä oli martinit (jotka ovat Taivaassa suurenmoisia, mutta Helvetissä melko huonoja; Helvetissä kannattaa pikemminkin valita cosmopolitan, se osataan siellä), paitsi yhdellä, jonka edessä pöydällä seisoi pyhimysmäisen valkea lasillinen haaleaa piimää. Kirkkauden kulmassa soitti enkelten jousiorkesteri.

Miehet tarkastelivat kuohkean pilvilattian raosta alapuolellaan lepattavia revontulia, jotka levittivät vihertävänvioletin verhonsa Pohjolan ylle. ”Yhdeksänkymmentäviisi vuotta”, päivitteli sikaria huultensa välissä tasapainotteleva turpea vanhus. ”Minä olin valmis veikkaamaan sille kolmeakymmentä.” Hetken päästä hän lisäsi päättäväisesti: ”Perkele.”
”Ovat pyytäneet, ettet käyttäisi tuota sanaa täällä, Juho Kusti”, muistutti Risto Ryti. Hän tökki cocktailtikullaan ginissä lilluvaa oliivia. ”No jumalauta sitten. Sen luulisi käyvän.” Paasikivi puhalsi elegantin savupilven, joka hajosi miellyttävän raikkaaseen ilmaan. Taivaassa on suurenmoinen ilmanvaihto.

Mannerheim sipaisi viiksiään ohuella norsunluisella viiksikammalla. Hän tilasi uuden martinin, joka materialisoitui välittömästi hänen käteensä, kuten Taivaassa on tapana. ”Teme on jävla kummalista, että täsä paikasa ei sada neite lasseja täyten”, hän mutisi. ”Sille ei vielä voi mitään”, Svinhufvud lohdutti. ”Vain Marskin ryyppy kaadetaan piripintaan, ja ennen kuin sitä saa täällä, pitää se hyväksyä viralliseen cocktailluetteloon.”

Tällaisena jatkui miesten mutina, kunnes viimeinen saapui paikalle martineineen. Hän asettui pöydän päähän, rykäisi ja lausui sitten kuivahkolla, mutta teeskentelemättömällä äänellä: ”Hyvät kollegat, tervetuloa viettämään 95. valtionpäämiestason itsenäisyysjuhlaa.” Vaikka Ståhlberg ei ollut saapunut Taivaaseen presidenteistä ensimmäisenä, oli hän silti kerhon itseoikeutettu puheenjohtaja.

Itsenäisyyspäivä voisi olla iloisempikin juhla.

"Hyvät kollegat, tänään minulla on kunnia esitellä joukkoomme uusi jäsen, ja toivon, että voimme ottaa hänet avosylin vastaan." Presidenttien joukossa kävi kohahdus. Kallio purskautti piimää viiksilleen. "Ei", rauhoitteli Ståhlberg, "siitä ei ole kyse, Koivisto on vielä hyvissä voimissa." Ensimmäinen presidentti selvitteli kurkkuaan. "Kuten tiedätte, meillä on tällä hetkellä kahdeksan sielun kerhossamme kahdeksan presidenttiä - ja kaksi valtionhoitajaa." Svinhufvud ja Mannerheim nyökkäsivät hyväksyvästi. "Mutta", Ståhlberg jatkoi, "joukostamme puuttuu silti joku, joka kuitenkin olisi saapuvilla. Nyt joudumme kansallisen historiografian ja poliittisen korrektiuden alueelle, joten joutunen pitämään alustuspuheen." Kekkonen huokaisi kuuluvasti.

Ståhlberg aloitti viiksikarvat väristen. ”Olisi epärehellistä valita vain ne muutamat asiat, joista pidämme, ja sanoa, että ne muodostavat maamme historian ja todellisuuden. Se, mitä Suomen tulisi olla, on erotettavissa siitä, mitä se on tosiasiallisesti ollut ja on.”
”Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku”, Paasikivi muistutti napauttaen sikarintuhkaa pikkuruiselle pilvenlonkareelle.
”Suomalaiset haluavat ajatella olevansa oikeamielisiä ja rehellisiä”, jatkoi Ståhlberg. "Jos emme suhtaudu menneisyyteemme rehellisesti, teemme vääryyttä sekä sille että nykyhetkelle että tulevaisuudelle. Kun kansamme edustajat 93 vuotta sitten halusivat liittää maansa itsenäisten kansakuntien joukkoon, tiesivät he varsin hyvin, että sellainen asema merkitsee vapauden lisäksi myös vastuuta. He olivat nähneet, kuinka siihenastisen historian tuhoisin sota raunioitti kokonaisia imperiumeja puhumattakaan ristituleen jääneistä seuduista. Siinä kansainvälisen politiikan maailmassa, johon Suomi syntyi, ei ollut absoluuttisesta viattomuudesta tietoakaan. Vaikka tietysti haluamme, että meitä muistetaan hyvällä, ei meille voida tehdä oikeutta ilman rehellistä arviointia."

”Te, presidentti Svinhufvud, pelastitte tosin tasavallan ja demokratian, kun minut ja rouvani, jonka luota tulen, muiluttanut roskaväki nousi sitä uhmaamaan – mutta vasta sen jälkeen, kun olitte itse rohkaissut näitä voimia halveksimaan perustuslakia ja poliittista vapautta.”

”Te, presidentti, Suomen marsalkka Mannerheim, olitte turhamainen ja oikukas mies, jolle tittelit olivat arvokkaita. Te olitte aina ylimielinen aristokraatti, jolle kelpasi nauttia rivisotilaan suosiota ja valtiovallan kunnioitusta. Teidän ylikehittynyt ja pikkumainen kunniantuntonne tuotti tasavaltaan epävakautta sotia edeltävänä aikana – kunnes teille ymmärrettiin räätälöidä ainutlaatuinen arvonimi.”

”Te, presidentti Kekkonen, olitte tyranni, joka rakastui valtaan ja ainoana tiesi aina kaikesta kaiken. Te pelasitte ajoittain todella härskiä peliä, koska kuvittelitte olevanne korvaamaton. Siksi te takerruitte valtaan yli sen rajan, jonka terveytenne ja kykynne sallivat ja jähmetitte maan poliittista kulttuuria.”

PROBLEM COMMUNISTS?

”Te, presidentti Ryti, veitte Suomelta aimo annoksen kansakunnalle aina niin tärkeästä länsimaisesta sympatiasta salliessanne suomalaisjoukkojen ylittää maan alkuperäiset, Tarton rauhan rajat jatkosodassa. Se oli typeryyttä, se sitoi Suomen selkeästi siihen leiriin, jonka tappio oli väistämätön, se pakotti brittiläisen imperiumin julistamaan sodan maatamme vastaan ja se oli typeryyttä, johon te suostuitte heiveröisyyttänne.”

”Te, presidentti Paasikivi, olitte raivopäinen simputtaja ja menetitte jatkuvasti malttinne. Se on huonon johtajan merkki. Puhumattakaan siitä, että Te olitte lopulta vastuussa kapinan jälkeisten vankileirien oloista.”

”Te, presidentti Kallio, alistuitte keulakuvamaiseksi symboliksi aikana, jolloin maa olisi tarvinnut aktiivista ja tehokasta johtajuutta. Te kuvittelitte – ja kuvittelette yhä, koska olette Taivaassakin absolutisti, vaikka täällä ei edes tule humalaan – että hurskaus korvaa tekemättä jättämiset.”

”Te, presidentti Relander... no, ehkä Teidän ei olisi pitänyt olla presidenttinä ollenkaan. Eteenpäin.”

"Entäpä minä? Minä, presidentti Ståhlberg, tukeuduin jopa orjallisesti pitkälti omaa käsialaani olevan perustuslain kirjaimeen. Olin turhauttavan muodollinen ja olin valmis sietämään varsinkin upseeriston taholta käsittämättömiä loukkauksia, joihin en halunnut puuttua, koska pelkäsin aiheuttaa konflikteja oikeankin asian puolesta."

Herraseura siemaili nyt juomiaan hieman kireissä tunnelmissa. Ensimmäinen presidentti jatkoi. "Silti meillä kaikilla oli syyt toimia siten kuin toimimme, ja ne olivat usein hyviä ja varteenotettavia syitä. Kuvapatsaamme voidaan ehkä nostaa jalustalle, mutta jos niin tehdään meille ihmisinä, on se epätervettä. Me olemme kaikki epätäydellisiä, ja niin on kansakuntakin. Vaikka voimmekin tyydytyksellä -"
"Hihii, sä sanoit tyydytyksellä!" Relander kihersi haudaten kasvonsa käsiinsä. Kallio loi häneen paheksuvimman katseensa.
"Siis, vaikka voimmekin tyydytyksellä tarkastella sitä kehitystä, mitä Suomessa on meidän päivistämme tapahtunut, emme voi tarkastella historiaa kansallisena hagiografiana. Se on typerää ja moraalisesti kestämätöntä, ja sellaisesta joutuu, kuten tiedämme, Helvettiin - jos on valmis menemään siinä tarpeeksi pitkälle. Tässä tosiasioiden ja koko historiamme tunnustamisen hengessä saanen esitellä aloitteeni uuden jäsenen hyväksymisestä. Olkaa hyvä."

Kauniin pilven takaa liukui esiin komea, suoraryhtinen mies, joka kumarsi seurueelle arvokkaasti. "Friedrich Karl, Hessenin ruhtinas", kuului Ståhlbergin esittely. "Valittiin eduskunnan päätöksellä Suomen kuninkaaksi 9. lokakuuta 1918, ja titteliksi kaavailtiin formulaa Suomen ja Karjalan kuningas, Ahvenanmaan herttua, Lapinmaan suuriruhtinas, Kalevan ja Pohjolan isäntä."

Suoritin palvelukseni Saksan keisarillisissa asevoimissa Ritzin pikkolorykmentissä.

"Ja kuten herrat presidentit varmasti tietävätkin", lausui ruhtinas huolitellusti, "luovuin kruunusta 14. joulukuuta samana vuonna."
"Varmasti muistatte hänet", Kekkonen huomautti. "Jotkut meistä kannattivat häntä kuninkaaksi." Svinhufvud, Paasikivi ja Mannerheim vaihtoivat nopeita katseita.
"Vaikka se voi tuntua omituiselta ja hullulta, on se silti osa historiaamme", Ståhlberg painotti. "Tässä hengessä pyydän arvoisia kollegoita äänestämään Hessenin ruhtinaan hyväksymisestä vuosittain kokoontuvaan kerhoomme ja kaikkeen sen toimintaan."
Äänestystulos oli yksimielinen. Kaikki puolesta.

Sinä iltana ryypättiin.



Kirjoittanut Napoleon vuonna 2010